Kaikki kävi salakavalasti. Muutos oli niin pieni, että sitä hädin tuskin huomasi. Ehkä mietit, että kyseinen asia vähän epäilyttää, tai että sydämellä ei ollut täyttä rauhaa siitä. Mutta massa kulki edellä ja sinä perässä. Vuosien varrella muutoksia tuli yhä lisää. Hitain askelin, yhtä pienin kuin ennenkin. Niihin tottui ja alkoi jopa pitämään normaalina asian tilana. ”Näin tämä nyt vain ovat. Asiat ja ajat muuttuvat ja meidän tulee muuttua mukana.” Jonakin päivänä aloit ihmettelemään voiman puutetta ja mitäänsanomattomuutta. Perusta tuntui olevan oikea, mutta ihan kuin elämä olisi puuttunut. Entisen voimakkaan ja värikkään elinvoiman tilalle oli tullut harmaanunelias pehmeys, joka ei koskettanut sen paremmin itseä kuin ketään muutakaan. Näin salakavalasti sielunvihollinen pikkuhiljaa valtaa tilaa elämästämme omille asioilleen. Ei se useinkaan tule aseet kolistellen ilmoittamaan, että ”nyt tuhoan hengellisyytesi”, vaan pikkuhiljaa, kuin piilossa ollen se tekee myyräntyötään sydämissämme. Ja jos jonain päivänä saamme armon pysähtyä sydän rehellisen avoimena tutkimaan elämäämme, huomaamme, miten meidät on kuljetettu kauas alkuperäisestä turvallisesta, armorikkaasta ja voimallisesta elämästä Jeesuksen lähellä. Pikkuhiljaa ja pienin askelin – mutta lopulta kauas asti. Olkoon sydämemme valveilla voidakseen nähdä ja ”kestää perkeleen kavalat juonet.” (Ef. 6:11) Asialla on myös kääntöpuoli. Myös Jumala toimii pikkuhiljaa ja usein meidän huomaamattamme. ”Vanhurskasten polku on kuin aamurusko, joka kirkastuu kirkastumistaan sydänpäivään saakka.” (San. 4:18) Hän kuljettaa meitä läpi elämämme päivien vierellämme vaeltaen. Yksi päivä muiden joukossa ei välttämättä tunnu kovin erikoiselta. Ei ehkä tunnu siltä, että kovinkaan suurta muutosta tapahtuisi, tai että suuret taivaalliset näköalat olisivat edessämme. Mutta kun pysymme turvallisesti Herran lähellä, aukeavat ne maisemat pikkuhiljaa, kirkkaus lisääntyy, vaellus yhdessä Herran kanssa saa meidät tuntemaan Häntä yhä läheisemmin ja eräänä päivänä huomaamme, miten kaikki on niin erilaista, kuin alussa. Herra on entistä rakkaampi, luottamus Häneen entistä suurempi ja tulevaisuus ja toivo valaisevat päivämme entistä turvallisemmin. Pikkuhiljaa elämämme kulkee suuntaansa – mutta kumpaan suuntaan juuri sinun elämäsi on kulkemassa?

Jos olet autoileva ihminen, olet varmasti joskus talvella kokenut tämän: Kello kerkesi ja lähdön kanssa alkoi jo olemaan kiire. Juoksit pihalle huomataksesi, että autoa ei ollutkaan muistettu laittaa lämpenemään. Ikkunat olivat tiukasti jäässä. Istuit nopeasti autoon, käynnistit moottorin, laitoit kaikki mahdolliset lämmityslaitteet päälle ja syöksyit taas pihalle jääraappa kädessä. Vaan jääpä ei tahtonutkaan irrota. Vaikka miten päin olisit koittanut raaputella jäätä pois, pysyi se kuin liimattu kiinni lasissa. Vilkaisit kelloa ja laskit äkkiä mielessäsi, että on pakko lähteä matkaan, tai myöhästyt määränpäästäsi. Niinpä hyppäsit sisälle autoon ja lähdit matkaan. Jo ensi metreiltä oli selvää, että jäisin ikkunoin liikenteeseen lähteminen oli huono idea. Oli vaikeaa erottaa, missä tie kulkee. Vastaantulevien autojen kirkkaat valot pahensivat tilannetta entisestään. Välillä et tiennyt, oletko tien vasemmassa vai oikeassa laidassa, kenties ajamassa jonkun alle – tai mikä vielä pahempaa – jonkun päälle… Ei ole turvallista olla matkassa, jos näkyvyys ei ole kunnossa. Ehkä selvisit tuona talvipäivänä turvallisesti määränpäähäsi. Mutta miten on tällä tärkeimmällä matkalla – matkalla kohti iankaikkisuutta? Oletko matkassa jäisin ikkunoin ja ilman näkyvyyttä? Erityisesti tässä ajassa, jossa Jumalan viitoittamaa selkeää tietä koitetaan vääntää mutkalle ja sotkea, pitää meidän katseemme entistäkin keskittyneemmin tavoittaa taivaallinen päämäärämme. ”Kuka on se mies, joka Herraa pelkää - sen hän neuvoo tielle, joka hänen on valittava.” (Ps. 25:12) Jumala on luvannut johdattaa meitä ja saattaa turvallisesti perille asti. Saakoon sydämestämme tänäänkin nousta nöyrä rukous Jumalan puoleen: ”Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle.” (Ps. 139:23-24) Turvallista matkaa – aina kotiin asti!

Istuin kerran hölmistyneenä konservatiiviseksi luokitellun kristillisen kurssikeskuksen Raamattutunnilla. Puhujan aiheena oli tutkia Joonan kirjan sanomaa meille. Koko ensimmäisen Raamattutunnin kantavana ajatuksena oli, että tokikaan Joona ei ollut oikeasti suuren kalan vatsassa – sehän on mahdotonta! Joonan kirjan kirjoittajan väitettiin vain olevan loistava tarinankertoja ja käyttäneen tarinassaan tehokeinona suurentelua. Tämä kannanotto Joonan kirjaan sai minut jälleen kerran pohtimaan suhdettamme Raamattuun. Mikä ihme meidät pistää aina lähestymään Jumalan sanaa järki edellä ja kuvittelemaan, että olisimme kykeneviä arvioimaan, mikä osa sanasta voisi olla totta ja mikä ei? Tällaisen asenteen hiipiessä sisimpään kannattaa avata Jobin kirja ja kerrata sen sivuilta, millainen tomu ja mitättömyys ihminen on. Kun Job oli aikansa kipuillut Jumalan edessä, hän sanoo Jumalalle: ”Minä kysyn, opeta sinä minua. Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt. Sentähden minä peruutan puheeni ja kadun tomussa ja tuhassa.” (Job. 42:4-6) Tällä asenteella meidänkin on terveellistä ja turvallista pysähtyä Jumalan Sana eteen: ”Minä kysyn, opeta sinä minua.”