Nuorena miehenä omistin joskus etunimeni alkukirjaimella koristellun mukin. Asiasta tuli joskus puhetta jonkun kanssa ja mainitsin omasta mukistani keskustelukumppanille, että lieneekö mukini jotain erityisen tärkeää numeroitua erää, kun pohjassa oli punaisella merkitty numero 2. Kuten varmaan jo hoksasitkin, kyseessä ei ollut erityinen ja tärkeä erä, vaan kakkosluokan muki, joka oli jollain tapaa viallinen.Eikö totta, meillä on joskus taipumus pitää känkkäränkkyyksiämme tai luonteen heikkouksiamme jollakin tavalla ”spesiaalina” – ”Minä nyt olen tällainen…” Hellimme näitä piirteitä ja jostain selittämättömästä syystä annamme itsellemme luvan käyttäytyä näiden piirteiden hallitsemana, vaikka ne ovat tuskallinen piikki lähimmäistemme lihassa ja pakottavat heidät kärsimään pahaa mieltä ja loukatuksi tulemista, jota he eivät ole ansainneet.Ehkä tänään voisi olla päivä, jona ymmärrämme meidän elämämme pohjassa olevat kakkosluokan merkinnät ja kehuskelun sijasta veisimme Herralle vajavaisen ja teräväreunaisen astiamme. Taivaallinen savenvalaja voi meidänkin astiamme uudistaa ja muokata käyttöönsä sopivaksi: ”Ja jos astia, jota hän valmisti, meni pilalle, niinkuin savi voi mennä savenvalajan käsissä, niin hän teki siitä taas toisen astian, miten vain savenvalaja näki parhaaksi tehdä.” (Jer. 18:4).

Muistatko sadun Hölmölän väestä, joka rakensi taloa? Yksi hirsistä oli liian lyhyt, eikä sopinut rakennukseen. Sen sijaan, että olisi veistetty uusi, sopiva hirsi ja jatkettu rakentamista, sai joku loistavan idean: puretaan rakennus ja lyhennetään kaikkia muitakin hirsiä! Silloin ne saadaan sopimaan viimeiseen, alusta asti väärin sahattuun hirteen. On helppo pitää hölmöläisiä nimensä veroisina typeryksinä, mutta kun asiaa pysähtyy avoimin mielin ajattelemaan, toimii tämän päivän kristikunta täsmälleen samalla tavalla. Jumala on sanassaan määritellyt tahtonsa, hyvän ja pahan, oikean ja väärän, vaatimuksensa ja lupauksensa. Hän on asettanut mitat, joiden mukaan meidän elämämme, ajatuksemme, valintamme, tekemisemme ja tekemättä jättämisemme tulee arvioida. Liian usein me kuitenkin teemme niin kuin tarinamme hölmöläiset: tingimme yhdestä Jumalan sanan asettamasta mitasta ja joudumme sen seurauksena saman tien tinkimään lukemattomissa muissakin kohdissa. Jumalan sana ei enää mittaa ja ohjaa meidän elämäämme, vaan meidän elämämme määrittelee sen, mikä Jumalan sanasta kelpaa ja mikä ei. Jumalan näkemykset ovat täysin suvereenit meidän ajatuksiimme verrattuna. Ei oikeastaan ole väliä sillä, mitä tai miten me purnaamme, vänkäämme ja väännämme syntiin langenneessa luonnossamme Jumalan ajatuksia vastaan. Ne ovat ja pysyvät muuttumatta iankaikkisesta iankaikkiseen. Toisaalta: miten turvallista ja tärkeää on juuri se, että Jumalan ajatukset eivät muutu! Olisi pelottavaa elää, jos ei Jumalan armon lupauksiin voisi luottaa sataprosenttisella varmuudella tietäen, että niiden varaan uskaltaa rakentaa sekä ajallisen elämänsä että iankaikkisen kohtalonsa! Kiitos Jumalalle, että hän ei tingi, ei peruuta, eikä muuta sanaansa muuttuvan ajan mukana. Älkäämme mekään tehkö sitä!

Kaikki kävi salakavalasti. Muutos oli niin pieni, että sitä hädin tuskin huomasi. Ehkä mietit, että kyseinen asia vähän epäilyttää, tai että sydämellä ei ollut täyttä rauhaa siitä. Mutta massa kulki edellä ja sinä perässä. Vuosien varrella muutoksia tuli yhä lisää. Hitain askelin, yhtä pienin kuin ennenkin. Niihin tottui ja alkoi jopa pitämään normaalina asian tilana. ”Näin tämä nyt vain ovat. Asiat ja ajat muuttuvat ja meidän tulee muuttua mukana.” Jonakin päivänä aloit ihmettelemään voiman puutetta ja mitäänsanomattomuutta. Perusta tuntui olevan oikea, mutta ihan kuin elämä olisi puuttunut. Entisen voimakkaan ja värikkään elinvoiman tilalle oli tullut harmaanunelias pehmeys, joka ei koskettanut sen paremmin itseä kuin ketään muutakaan. Näin salakavalasti sielunvihollinen pikkuhiljaa valtaa tilaa elämästämme omille asioilleen. Ei se useinkaan tule aseet kolistellen ilmoittamaan, että ”nyt tuhoan hengellisyytesi”, vaan pikkuhiljaa, kuin piilossa ollen se tekee myyräntyötään sydämissämme. Ja jos jonain päivänä saamme armon pysähtyä sydän rehellisen avoimena tutkimaan elämäämme, huomaamme, miten meidät on kuljetettu kauas alkuperäisestä turvallisesta, armorikkaasta ja voimallisesta elämästä Jeesuksen lähellä. Pikkuhiljaa ja pienin askelin – mutta lopulta kauas asti. Olkoon sydämemme valveilla voidakseen nähdä ja ”kestää perkeleen kavalat juonet.” (Ef. 6:11) Asialla on myös kääntöpuoli. Myös Jumala toimii pikkuhiljaa ja usein meidän huomaamattamme. ”Vanhurskasten polku on kuin aamurusko, joka kirkastuu kirkastumistaan sydänpäivään saakka.” (San. 4:18) Hän kuljettaa meitä läpi elämämme päivien vierellämme vaeltaen. Yksi päivä muiden joukossa ei välttämättä tunnu kovin erikoiselta. Ei ehkä tunnu siltä, että kovinkaan suurta muutosta tapahtuisi, tai että suuret taivaalliset näköalat olisivat edessämme. Mutta kun pysymme turvallisesti Herran lähellä, aukeavat ne maisemat pikkuhiljaa, kirkkaus lisääntyy, vaellus yhdessä Herran kanssa saa meidät tuntemaan Häntä yhä läheisemmin ja eräänä päivänä huomaamme, miten kaikki on niin erilaista, kuin alussa. Herra on entistä rakkaampi, luottamus Häneen entistä suurempi ja tulevaisuus ja toivo valaisevat päivämme entistä turvallisemmin. Pikkuhiljaa elämämme kulkee suuntaansa – mutta kumpaan suuntaan juuri sinun elämäsi on kulkemassa?