Eräänä kesäpäivänä olin autokatoksemme takana tekemässä pihatöitä. Olin toistakymmentä vuotta korottanut maata autokatoksen takana sijaitsevan luumupuun ympärillä ajamalla sinne haravointijätettä, risuja ja oksista silputtua haketta. Vihdoin olin päässyt niin pitkälle, että kaunis kaaren muoto alkoi olla hahmollaan ja pääsin viimeistelemään reunoja. Kesken kaiken mieleeni iski kysymys: Mitä ihmeen järkeä on siinä, että näen näin kovan, vuosia kestävän vaivan kaunistaakseni paikan, jossa juuri kukaan ei koskaan käy?
Kuin vastauksena mietteisiini sydämeni täytti saman tien ajatus siitä, miten Jumalalle takapihat ovat yhtä tärkeitä kuin etupihatkin. Meillä ei uskovina voi olla paraatipuolta, jota ylpeänä esittelemme ja takapihaa, jonne piilotamme kaiken saastan luullen sen siellä olevan piilossa. Jumalan maailmassa niin etu-, kuin takapihatkin pidetään kunnossa ja kauniina.
Kuka tietää, ehkä juuri tänään Mestari haluaisi tulla sinun takapihallesi tai minun takapihalleni luumupuun alle kahville ja juttelemaan. Miten siunattua on, jos voimme pelkäämättömin sydämin päästää hänet sinne – puhtaalle, kaunistetulle pihalle!